22. huhtikuuta 2018

Nivelrikosta, hyppäämisestä ja järjestä vs. halusta

Viime postauksesta on nyt kulunut pari kuukautta ja voi että kun meille kuuluu hyvää! Arbaleesia on ollut suurimmaksi osaksi aivan mahtava koko kevään ja ollaan kuukausien tauon jälkeen alettu taas hyppäämään säännöllisen epäsäännöllisesti.
Arbaleesiallahan on alkavat nivelrikot molemmissa etujaloissa, jonka takia aikoinaan lopetettiin hyppääminen lähes kokonaan. Satunnaisesti ollaan kavaletteja hypelty, mutta muuten ollaan "säästelty" niitä jalkoja. Arbaleesian jalkoja hoidettiin tuolloin parilla piikityksillä, jonka jälkeen tuskallisen pitkän ja rauhallisen kuntouksen jälkeen rouva on ollut täysin oireeton nyt viisi vuotta. Kengittäjäkin on kommentoinut, ettei hevosen olemuksesta, käytöksestä ja jaloista uskoisi sillä olevan nivelrikkoa.
Nivelrikko on todella yksilöllinen sairaus. Meidän tallilla juuri lopetettiin yksi hevonen, jonka tila levosta huolimatta paheni lopetuskuntoon. Mikä tuuri meillä on ollut, että Arbaleesia on 20 vuoden iässä vielä näin hyväkuntoinen kaikesta huolimatta! Yhtenä osasyynä tietysti hyvä, tarkka hoito sekä rauhallinen kuntoutus silloin aikoinaan.
Uskalsin hevosta tunnustellen hypätä kuukausi sitten ekan kerran viiteen vuoteen yli 50cm esteen. Kaksi sokeripalaa päällekkäin teki esteestä metrin korkean, ja oi että sitä onnea! Tirautin ehkä jopa pari kyynelettä esteen jälkeen, sillä itseni lisäksi hevosesta huomasi kuinka onnessaan se oli.
Tuon yhden metrisen esteen jälkeen en uskaltanut hypätä reiluun kuukauteen ollenkaan. Odottelin vähän pelokkaana miten Arbaleesia reagoisi tuohon, mutta rouvahan jatkoi puksuttelua aivan samaan malliin kuin aikaisemmin. Oikeastaan tuntui siltä, kuin se olisi saanut vähän uutta boostia koulutreeneihinkin.
Viime perjantaina esteiden aika koitti taas. Aurinkoinen sää, t-paitakelit ja ensimmäinen ulkokenttäratsastus, mikä tämän parempaa! Sain samalla pitkästä aikaa kuvia Arbaleesiasta, ja vaikka huomaa että kevyempi käyttö on vähän verottanut kaulan lihaksia, niin yllättävän hyvin rouva on lihaksensa säilyttänyt noin vanhaksi hevoseksi.
Mentiin aika maltillisesti, keskityttiin kavalettikorkeudella etenkin suhteutettuihin ja askeleiden laskuun. Arbaleesia oli ihan huikean tuntuinen, se eteni juuri sillä vauhdilla mitä pyysin, tuntuma oli höyhenenkevyt ja vaikka se välillä innoistuikin niin rauhoittui se heti kun pyysin. Vähän jännitin vesiesteen ylitystä, mutta Arbaleesia hyppäsi sen yli kuin vanha konkari yhtään ihmettelemättä. Näin nautinnollista ratsastusta tammalla harvoin tulee vastaan.
Lopuksi mentiin edellisestä kerrasta rohkaistuneina pari hyppyä vähän korkeammalta. Oli niin ihana huomata, kuinka paljon Arbaleesia tästä taas innostui. Se tunne kun hevonen oikeasti liitää esteen yli väläytellen jopa jotain tekniikkaakin, eikä vain epämääräisesti loikkaa. Se tunne kun hevonen esteen jälkeen lähtee korvat hörössä kenttää ympäri, että joko mentäisiin uudestaan.
Liikutuin taas kamalasti siitä, kuinka paljon Arbaleesia hyppäämisestä nauttii. Nimenomaan "korkeista" esteistä, kavaleteista se ei koskaan ole oikein välittänyt samalla tavalla. On surullista ettei se pääse hyppäämään kunnolla niin usein kuin se haluaisi, mutta riskit on tiedostettava ja ne on minimoitava. Tämäkin korkeampi este ylitettiin kolme kertaa, ja vaikka sekä hevonen että ratsastaja olisivat halunneet jatkaa, niin sisäinen järjen ääneni sanoi, että nyt riittää.
On myös surullista, kuinka paljon skouppia Arbaleesialla olisi estepuolelle. Se aikoinaan hyppäsi juuri ennen nivelrikon toteamista ensimmäisen 120cm esteensä, ja todettiin että kappas Viron metsien kasvatilla riittäisi ponnu korkeimmillekin radoille. Tosin ehkä hyvä ettei meistä esteratsukkoa tullut, sillä Arbaleesialla on aika vaikea ratsastaa rataa.
Summa summarum, hyppääminen on niin kivaa, mutta samalla niin tuskaista, kun sitä niin harvoin viitsii tehdä! Kerran kuussa tai harvemmin on todettu hyväksi tasapainoksi hevosen nivelien ja monipuolisen treenin suhteen kannalta, enkä uskalla riskeerata monta hyvää ratsastusvuotta innostumalla liikaa. Joskus (harvoin) järki voittaa halun.

22. helmikuuta 2018

Pakkaspäivän peltorallia

Olen viime aikoina ratsastanut oikeastaan kolme kertaa viikossa. Olen maastoillu paljon, mennyt ilman satulaa ja nyt mentiin viikonloppuna pellolla. Ilman satulaa, koska jotenkin just nyt tuntuu siltä, että ratsastan paljon paremmin niin, ja hevonenhan sitä myötä liikkuu paremmin.
Arbaleesialla on aina ollut kiva mennä ilman satulaa. Sillä on pehmeä selkä ilman erottuvaa säkää ja kivan aaltomaiset, pehmeät liikkeet. Mutta kaikista parasta: se on supermukava ratsastaa ilman satulaa (kun pääsen itse vaikuttamaan enemmän istunnalla). Musta tuntuu, että säädän vähemmän turhia ilman satulaa ja silloin Arbaleesiakin on tyytyväisempi. Arbaleesia on kaiken lisäksi niin lungi tyyppi, ettei siellä selässä koskaan tarvitse pelätä yllätysloikkia, edes maastossa. Kaupan päälle saa vielä kunnon vatsa- ja sisäreisitreenin.
Viikonloppuna oli niin ihana sää, etten voinut vastustaa hankitreenin kutsua. Meillä ei ole nyt omia seurakisojakaan tiedossa vähään aikaan, joten olen hyvillä mielin voinut rentoilla. On niin vapauttavaa tälläisenä koulutuuppailijana vaan antaa hevosen mennä, eikä välittää oikeasta niskan asennosta tai kokoamisesta. On niin mukavaa aina välillä vaan nauttia siitä hevosen seurasta, ilman vaatimuksia tai tavoitteita. Vaikka kyllähän minä vanhana tosikoulutuuppaajana aina hetkeksi alussa ahdistun kun tuntuu siltä, että näen hevosta yläkautta silmiin, vaikka kyseessä on vain neutraali puksuttelumuoto.
Mikä voittaa kaikki muut fiilikset ratsastuksessa on kyllä ehdottomasti kiitolaukka pellolla. Se tunne kun hevonen steppailee piaffia kärsimättömänä odottaen käskyä laukkaan. Se tunne kun tuuli suhisee korvissa ja silmät alkaa vuotaa viimasta. Se onnellisuuden ja vapauden tunne kun hevonen kiitää minkä jaloistaan pääsee...
... ja sitten se kauhu kun hevonen ei pysähdykään halutussa paikassa :D Tällä kertaa rouva pysähtyi oikeastaan itsestään, kun tuolla hangessa laukkaaminen kävi niin raskaaksi.
Yllä rouvan mielipide parin laukkakierroksen jälkeen, taisi vähän puhti loppua. Hankitreenit on kyllä yks parhaita ja mielekkäimpiä tapoja kohottaa hevosen kuntoa! Alla olevasta kuvasta muuten sen verran, että Arbaleesia on nykyään jopa muiden hevosten kaveri! Sehän on koko elämänsä ollut se lauman pomo, joka luimii muille eikä päästä ketään lähelle hampaita näyttämättä. Mutta nykyään se oma-aloitteisesti hakeutuu jopa toisia nuuhkimaan! Tainnut mummolle iskeä vanhuudenyksinäisyys ;)
Semmonen kuvapläjäys tällä kertaa, ei mulla hirveästi sanottavaa ollut, mutta oli pakko jakaa nää ihanat kuvat, kun kerran raahasin kuvaajankin pakkaseen hytisemään. Itsellenihän tuli hiki -12 pakkasasteesta huolimatta, rankkaa nähtävästi koko ratsukolle tuo peltoralleilu.

11. tammikuuta 2018

Yllätyspronssia ja ratsastuskuvia

Arvatkaa mikä on kivaa? Sain juuri tietää (näin kuukausi palkitsemisten jälkeen) voittaneeni seuramestaruuksissa pronssia.
Joulukuun kisaluokkahan oli normaalin luokan lisäksi yksityisten seuramestaruusluokka. Kakkonen oli nähtävästi ratsastuskoulusta, joten minä luokkanelosena siirryin seuramestaruusluokassa kolmoseksi. Hävisin muuten vain puolikkaalla alapisteellä luokassa kolmanneksi tulleelle! Ei ollut siis paljosta kiinni luokkasijotuskaan. Koska seuramestarit palkittiin erillisessä tilaisuudessa, niin en tietenkään tiennyt mennä sinne kun tulokset oli niin myöhässä. Ei siinä mitään, pitää vaan joskus ajella Wiknerille hakemaan mitali. Mutta hei jee, ollaan mestaruuspalkittuja jo 4 vuotta putkeen, eli oikeastaan koko kisauramme!
Viime sunnuntaina ratsastin sekä aamulla, että illalla. Aamulla otettiin lähinnä parit kuvat auringonpaisteessa banneria varten, ja sitten menin muutaman kierroksen maneesissa ennen toisten estetuntia. En yleensä tykkää liikuttaa Arbaleesia sen tarha-aikana vieden sen ulkoiluaikaa ja samalla pidentäen karsinassa seisomisen aikaa, joten menin vielä illalla kevyesti ilman satulaa.
Arbaleesia on parhaimmillaan silloin kun se on hieman hitaalla tuulella. Silloin se liikkuu heti rennosti selän läpi ja ratsastamalla jalalla saa sitten helposti ilmaa liikkeeseen. Normaalisti Arbaleesia on hieman hätäinen, eikä oikein jaksa odottaa jalkojensa kanssa. Eikä se varsinkaan halua hidastaa liikettä, mutta silti liikkua samalla energialla. Tästä johtuen sitä on huomattavasti helpompi ratsastaa, kun liikettä täytyy lähteä rakentamaan ns. alhaalta ylös.
Arbaleesia oli kyllä aivan super. Aamun ratsastuksessa estetunnille valmistelevat ratsukot oikein ihmettelivät, ettei rouvasta uskoisi sen olevan 20-vuotias. Se oli yksinkertaisesti vaan niin helppo, asia joka ei tamman kanssa todellakaan ole itseisarvo! Ohjat käteen ja pieni liike jalalla niin heppa liikkui kauniissa muodossa isolla, mutta rauhallisella liikkeellä. Ei siellä selässä tarvinnut tehdä muuta, kuin muistuttaa välillä pohkeella hevosta liikkua eteenpäin. Oispa tää aina näin helppoa! Ainoa valittamisen aihe oli se, että mulla jääty sormet niin tunnottomiksi lopussa, ettei ohjat tahtoneet enää pysyä käsissä.
Illaksi sain sentään kaivettua kaapista fleecevuorelliset hanskat säästäen sormet jäätymiseltä. Olin vähän laiskalla tuulella päivällisähkyn jäljiltä, joten päätin mennä pitkästä aikaa ilman satulaa. Arbaleesia on todella miellyttävä ratsastaa ilman satulaa, sillä se menee silloin automaattisesti paljon lyhyempänä ja kokoaa helpommin. Kai se on se kun pääsee vaikuttamaan istunnalla paremmin, kun ei ole satulaa siinä välissä häiritsemässä. Kaiken lisäksi Arbaleesian liikkeet on mukavan keinuvat ja sen selkä on pehmeä istua. Samalla saa itsekin vähän extratreeniä vatsalihaksille, kun yrittää pysyä myrskystä energiaa keränneen hevosen selässä ;)
Arbaleesia oli tosiaan huomattavasti energisempi illalla kuin aamulla. Annoin sen suosiolla mennä reippaasti isoa liikettä ja kuluttaa sitä energiaansa, eli rennosti ympäri kenttää samalla hakien liikkeeseen kivaa tasapainoa ja tahtia. Voltteja, kolmikaarisia. Ylipäätään sellaisia helppoja perusjuttuja joista Arbaleesia ei kuumene ja joista se tykkää. Tamman kanssa saa aina vähän sumplia onko riitely sen arvoista, vai kannattaako suosiolla mennä tämä kerta vähän enemmän hevosen mukaan.
Se mitä olen etenkin nyt Arbaleesian vanhetessa ottanut enemmän huomioon, mutta joka on myös tärkeää ihan kaiken ikäisillä, on se ettei koko ajan laita hevosta kulkemaan tiukassa paketissa. Työskentelen usein keskiympyrällä ja yksi lempijuttujani siinä on antaa hevosen ensin mennä kierroksen ns. sen mukavuusalueella, sitten pari kierrosta aina 1/4 ympyrää koottua–1/4 eteen–1/4 koottua jne. Tämän jälkeen kierros puolipitkin ohjin, jolloin saa tsekattua onko hevonen rehellisesti avuilla: pidentääkö se kaulan ohjat päästäessä, ja lyhentääkö se vaivatta takaisin kootuksi. Puolipitkistä ohjista huolimatta hevosen tulee olla tuntumalla ja takaosa alla. Tämän jälkeen hevonen taas kootummaksi ja sama alusta. Tähän ympyrätyöskentelyyn sitten kun yhdistää vielä avot/sulut/vastataivuttelut, niin saadaan oikeesti jo haasteellinen tehtävä. Kaikista kivointa mun mielestä on avon sisällä tehtävän muutokset ravin tahdissa, tai peräti ravi-käynti-ravi siirtymiset. Avo on aina ollut Arbaleesialle tosi helppoa, niin tää tehtävä tuo siihen mukavaa haastetta.
Sellaista me ollaan puuhailtu. Selkeästi vähän enemmän treenin makua ilmassa näin uuden vuoden myötä.