4. lokakuuta 2018

Mitä kuukauden ratsutus voi saada aikaan?

Arbaleesiaa on nyt ratsutettu kuukausi. Sitä käy kouluttamassa kaksi kertaa viikossa ihminen, joka on tuntenut sen viimeksi 2003, kun Arbaleesia oli vasta aloittanut ratsun uransa. Silloin Tippa toimi äidin ratsastuksenopettajana Wiknerillä ja oli peräti yksi osasyy, miksi Arbaleesia meille ostettiin.
Tippa alkoi käymään meidän tallilla ihan muita ratsukkoja valmentamassa, ja lopulta mekin päädyttiin taas hänen oppinsa alle kaikkien näiden vuosien jälkeen. Arbaleesia on viime Tipan tapaamisesta ehtinyt muuttua hurjasti, enää ei ole tietoakaan siitä alta juoksevasta ja niin kamalan epätasapainoisesta hevosesta jonka ainoa ajatus oli mennä mahdollisimman kovaa, koska muuta ei osannut.
Vaikka Arbaleesia on nykyään todella tasainen hyvässä tasapainossa kulkeva suorittaja, on sillä tietysti niitä kompastuskohtia. On oikeastaan aina ollut se yksi ja sama. Nimittäin etupainoisuus.
Arbaleesian rakenne ohjaa sitä kulkemaan vähän raskaana edestä. Se ei suoranaisesti roiku kädellä, mutta on aina kulkenut vähän vahvemmalla ohjastuntumalla kuin moni muu. Kyllä se itsensä tästä huolimatta ihan hyvin kantaa, olen ajatellut. Sillä eihän sitä voi voittaa kovatasoisia kisoja HeA-luokassa jos hevonen ei kantaisi itseää.
Sitten Tippa tuli ja alkoi ratsastamaan sillä. Itse olin tässä vaiheessa neljä viikkoa sairaslomalla, joten hevosen selkään en päässyt. Ratsastin sillä viimeksi elokuun vikoina päivinä ennen kuin Tippa aloitti ratsastamaan sillä, ja nyt syyskuun vikoina päivinä en voi totea muuta kuin omg. En oikeasti koskaan ajatellut, että Arbaleesian olisi edes mahdollista kulkea niin kuin se nyt tekee. En edes voinut kuvitella, että koko hevonen voi olla näin kepeä. Tippakin on kertonut, kuinka yllättynyt hän on siitä, miten vaivattomasti Arbaleesian on saanut kulkemaan näin. Ei tuo hevonen vaan näytä siltä, että se voisi kulkea eteenpäin lisäksi myös ylöspäin.
Rehellinen Arbaleesian keskiolemus ravissa elokuu 2018 vs syyskuu 2018
Olen ratsastanut Arbaleesiaa tavoitteellisesti noin kahdeksan vuotta. Kehitystä on toki tapahtunut koko ajan hurjasti, muun muassa tasapainoa ja kokoamisastetta on tullut roimasti lisää. Käytännössä siirtyminen on ollut siitä HeC->varma HeA, tosin ei koskaan lähellekään VaB. Mutta kaikki nämä vuodet tuo hevonen on kaikesta kehityksestä huolimatta aina ollut vähän raskas kädelle. Ennemmin huolestuin kun se liikkui kevyenä edestä, silloin tiesi että se jännittää itseään eikä kulje kropan läpi.
Siis miettikää. Arbaleesia, 20-vuotias hevonen, on vihdoin oppinut kuinka oikeasti kantaa itseään. Se on vihdoin saanut ohjeet miten se tehdään ja muutos on aivan uskomattoman suuri. Kun nousin ekan kerran sairaslomani jälkeen hevosen selkään tuntui kuin koko hevonen olisi vaihdettu uuteen. Ja mä en todellakaan jaksanut pyytää siltä mitään (kuukauden liikuntakielto tekee tehtävänsä), se vaan tarjosi kaiken aivan itse. Se ei enää yritä hivuttaa itseään pidemmäksi edestä jokaisena mahdollisena hetkenä, ei roiku kädellä laukassa, eikä protestoi suulla vaikeissa tehtävissä. Se tekee sulut niskojaan nakkelematta, lisää keskiravissa askeleen pituutta muttei tahtia. Kulkee ylämäkeen höyhenenkevyellä tuntumalla. Kaikki tuntuu niin helpolta. Siltä, että tältä sen olisi aina pitänyt tuntua.
Tästä on hyvä jatkaa kovaa työtä. Kuukausi ei ole vielä mitään ja tuosta hevosesta voi tätä menoa tulevaisuudessa lähteä irti jopa jotain askelta, kunhan se saa vielä lisää voimaa. Tästä saatiin sunnuntaina (jolloin kaikki kuvat on otettu) jo vähän esimaistiaisia, kun rouva taisi klippauksen jäljiltä tuntea itsensä niin kevyeksi, että se oli jo melkein lähdössä lentoon tuulen mukana. Kyllä ne takajalat tulevat vielä taipumaan muulloinkin kun mörköjä nähdessä ;)
Kaikista ihaninta on nähdä, kuinka vielä näin vanhan hevosen on mahdollista omaksua täysin uusia tapoja liikkua. Nähdä se motivaatio tehdä parastaan ja miellyttää ratsastajaa mikä Arbaleesialla on, kun sille näytetään uusia asioita. Tästä on hyvä jatkaa kuukauden päästä oleviin kisoihin. On se vaan paras <3

12. heinäkuuta 2018

Oma asenne ratkaisee

Arbaleesia on hevonen josta ei koskaan tiedä minkälainen ratsastus on edessä. Pari viikkoa sitten meillä oli oikein mukava hyppykerta, ja vaikka edelleen oli pari kertaa ongelmia lähestymisten kanssa, niin meno oli huomattavasti tasaisempaa kuin edellisellä kerralla, jolloin Arbaleesia ei vaan suostunut hyppäämään haluamiltani paikoilta.
Tuo juureen tuleminen on aina ollut Arbaleesian ongelma, sillä kyllä riittää ponnua hypätä juuresta näin pieniä esteitä, mutta eihän se nyt kaunista, saatika oikeaoppista ole. Vaikka Arbaleesia onkin melko itsevarma hevonen, eikä todellakaan ota nokkiinsa jos se rymisee esteen läpi, niin on sen heikkous aina ollut nuo lähestymiset. Se yhdistettynä omaan kouluratsastajan estetaitoihini, niin yleensä me lähestytään estettä toivoen parasta, laskien askeleet neljästä alaspäin ja sitten riidellään pari nanosekuntia hypätäänkö nyt minun mukaani vähän kauempaa, vaiko Arbaleesian mukaan lähempää. Yleensä Arbaleesian itsepäinen luonne voittaa.
Tuolloin pari viikkoa sitten meillä oli todella hauskaa. Alusta lähtien Arbaleesia kuunteli minua hyvin ja hyppäsi rohkeasti vähän laakeampia hyppyjä ja oikeasti imi jopa noin pienille esteille. Ei me montaa hyppyä otettu, lähinnä yksittäisiä ristikoita keskittyen juurikin lähestymisiin.
Itselleni näin kouluratsastajana on ratatempo käsitteenä vielä vähän hukassa. Himmailen helposti esteelle ajatellen sitä kouluhevosen tasapainoista ja koottua laukkaa, vaikka pitäisi ennemmin patistaa Arbaleesia vielä vähän reippaampaan ja isompaan askeleeseen. Olen aikojen saatossa vähän ehtinyt unohtamaan, kuinka reipasta laukkaa esteillä pitäisikään mennä, jotta hevonen saa tarpeeksi ponnistusvoimaa ja rohkeutta hypätä myös vähän kauempaa. Himmailu oikein kutsuu juureen tulemiseen, ja onkin suurin syy tuohon ongelmaan. Kun himmailee, ei ole myöskään voimaa. Vaikka sitä voimaa ei nyt tuollaiseen pieneen loikkaan kamalasti tarvitse, niin on hyvä kuitenkin ajatella mahdollisimman "oikein".
Kuten alussa sanoin, Arbaleesiasta ei koskaan tiedä mitä juuri sillä ratsastuksella tapahtuu. Ratsastuksen kulkuun vaikuttaa myös hyvin paljon oma asenne. Arbaleesia on todella herkkä lukemaan ihmistä ja jos on itse yhtäänkään huonoilla fiiliksillä selässä niin Arbaleesia kyllä peilaa ne fiilikset takaisin. Reilu kuukausi takaperin kun hypättiin kavaletteja ei yksikään lähestyminen onnistunut ja aloin itsekin jo hieman turhaantumaan, ja sitten Arbaleesia olikin yksinkertaisesti aivan mahdoton ratsastaa. Tällä kertaa hymyilin ja naureskelin monta kertaa, kun vanha rouva niin nelivuotiaan tavoin lähti vetämään kohti estettä korvat hörössä. Ja kappas kummaa ne pienet virheet eivät enää tuntuneetkaan maailmanlopulta.

31. toukokuuta 2018

Mikä mun rooli Arbaleesian elämässä nykyään on?

Näin kevät-kesällä jää nopeasti kiinni siitä jos käyttää vanhoja kuvia. Nämäkin kuvat otettiin jo kolmisen viikkoa sitten, kuten kasvillisuudesta saattaa huomata ;)
Näin kesän alussa on ihmisillä usein myös kamala kiire. Itse käyn töissä, yritän hoputella professoreita rekisteröimään viimeiset arvosanani jotta voisin valmistua, kaksi-kolme kertaa viikossa tunnin matkan päässä tallilla ja samat pari kertaa viikossa laittamassa purjevenettämme kesäkuntoon. Sitten vielä sali ja jonkin sortin sosiaalinen elämä niin huh. Tavallaan on kyllä ihanaa kun on niin paljon kaikkea kivaa tekemistä! Vielä kun saisi asunnon ikuisuusremontin viimeiset projektit valmiiksi. Jostain kumman syystä työpäivän jälkeen ei houkuta tarttua sirkkeliin, kun voi istua partsilla nauttimassa auringosta ;)
Tämäkin postaus on lojunut luonnoksissa jo viikkoja, mutta sen julkaisun ongelmat eivät liity kiireeseen, vaan kirjoitusinspiksen puutteeseen. Tuntuu, etten saa mitään järkevää kirjoitettua ja tekisi mieli vain lätsästä tähän kaikki ne 865 kuvaa mitä äiti otti.
Kirjoitusinpiksen puute taas johtuu siitä, ettei mitään kirjoitettavaa vaan ole! Viimeisen kuukauden tapahtumat ovat olleet hyvin arkisia, eikä mitään erikoista ole tapahtunut. En vieläkään ole saanut ostettua itselleni uusia ratsastussaappaita, mutta pienen totuttautumisen jälkeen ei se ole enää niin kamalaa ratsastaa pelkillä kengillä. Arbaleesia on saanut koulupuolellekin fullcheekin kuolaimekseen. Se oli alunperin meidän estekuolain, mutta kerran vahingossa jäätyään suitsiin koulutreeneihin totesin että sehän toimii hyvin siihenkin. Ei se kovin kaunis kuolain ole, mutta Arbaleesia on kivan rauhallinen ja tasainen suustaan sillä. Arbaleesian ylähuuli tosin jatkaa edelleen ihan omaa elämäänsä, kuten alla olevasta kahdesta kuvasta näkyy. Nokka kohti menosuuntaa!
Olen myös alkanut ratsastamaan ilman hanskoja ja sekin alunperin vahingon kautta. Koen itse, että ilman hanskoja teen enemmän sen eteen, ettei hevonen roikkuisi ohjalla. Ihan yksinkertaisesti koska se sattuu käsiin enemmän! Hanskojen kanssa saatan helpommin jäädä jumiin siihen molempien mukavuusalueelle, jossa Arbaleesia on vähän raskas edestä, mutta helppo ja vaivaton ratsastaa. Me molemmat kun ollaan mukavuudenhaluisia otuksia, niin tää on ollut yksi hyvä keino pakottaa meitä pois sieltä mukavuusalueelta ja sitä myötä kehittymään.
Pois mukavuusalueelta on oikeastaan ollutkin koko meidän kevään teema. Ihan jo siitä syystä, että mun rooli Arbaleesian liikuttajana on tällä hetkellä se joka pistää sen töihin. Se humputtelee suurimman osan viikosta, ja sitten minä tulen aina välillä muistuttamaan sitä liikkumaan kunnolla. Mun rooli on saada se hevonen pois sen mukavuusalueelta ja ylläpitää sen kehitystä. Pystyäkseni siihen, täytyy myös mun päästä pois omalta mukavuusalueeltani. Se on sarja pieniä tekoja, kuten juuri tuo hanskattomuus.
Tälläisessä roolissa on erityisen tärkeää muistaa olla tyytyväinen niihin pieniin parannuksiin. En voi odottaa, että joka ratsastuskerta tapahtuu jotain maailmaa mullistavaa kehitystä. Täytyy olla tyytyväinen kun saa hevosen laukkaamaan puoli kierrosta oikeasti eteen-ylös, tai sen yhden onnistuneen laukanvaihdon. Täytyy muistaa kehua hevosta, vaikka aina on parannettavaa. Eikä saa haukata liian isoa palaa kerralla, koska silloin tuo tyytyväisyyden saavuttaminen on mahdotonta ja lopulta motivaatio vähenee kun tuntuu, että joka kerta epäonnistuu. En voi lähteä ratsastukseen tavoitteena, että tänään onnistutaan laukanvaihdoissa. Yhden ratsastuskerran tavoite tuon suhteen olisi ehkä enemmän, että tänään saan Arbaleesiasta irti ajoittain sellaista laukkaa, josta voidaan puhtaita vaihtoja tehdä. Tälläinen ajattelumalli pätee kaikkiin tavoitteisiin, mutta se vahvistuu etenkin nyt kun koen olevani vastuussa siitä, ettei Arbaleesia eläkepäivillään ihan rupsahda.
Samalla tavoitteet eivät mielestäni saa olla mallia tänään Arbaleesian tulisi kantaa ittensä extrahyvin. Paljon parempi on ajatella tuota oman tekemisen kannalta: tänään ratsastan niin, että Arbaleesialla on kaikki edellytykset kantaa ittensä extrahyvin. Näin jos ei saavuteta tavoitetta kuumuuden, ötököiden tai rouvan kuninkaallisen draamailun takia, voin syyttää vain ja ainoastaan itseäni. Ja ehkä vähän olosuhteita ;)
Arbaleesia on aina tykännyt haasteista ja tekemisestä, mutta samalla se on ollut vaikea saada pois mukavuusalueeltaan.Nyt kun systemaattisesti jaksaa viedä sitä joka kerta pois sieltä, laajenee se mukavuusalue jokaisen kehitysaskeleen myötä. On ihanaa pitkästä aikaa nähdä konkreettista kehitystä ja kokea, että tää ratsastushan vie meitä johonkin suuntaan. Parin vuoden humputtelun jälkeen olen melkein alkanut kaipaamaan sitä kisa-aikojen tavoitteellisuutta. Kisoihin me ei kyllä olla enää suuntaamassa, mutta on ollut kiva löytää pitkästä aikaa se hikitreenailun ja tavoitteellisuuden into.