Miltä on tuntunut vähennettyäni bloggaamista?

Nyt on kulunut yli kuukausi siitä, kun jaoin ajatuksiani blogini tulevaisuudesta. Miltä on tuntunut?

Rehellisesti sanottuna todella vapaalta. Päätin lopettaa sen ajattelutavan, että aina kun on mahdollista niin pitää saada kuvaaja ja postaus kirjoitettua. Nykyään äiti kysyy tarviinko kuvia ja vastaan en. On tuntunut ihanalta vain nauttia ratsastuksesta, ilman julkaisustressiä. Varsinkin kun näin peruskuntokaudella ei hirveästi kerrottavaa ole.

Olen melko pitkälti edennyt sillä periaatteella, että tulen tänne kirjoittamaan jos jotain sanomisen arvoista asiaa on. Enkä ole kiirehtinyt asian kanssa. Nytkin tämän postauksen osa on jo oikeastaan viikon vanhaa asiaa, mutta mitä väliä sillä on? Miksi minun täytyisi julkaista täysin reaaliajassa muiden asioiden kustannuksella, kun asia on täysin pätevä vielä viikon päästä? Ei tässä mitään uutta ja jännää ole tapahtunut. Itseäni toki häiritsee hieman, kun kuvat ovat jo pari viikkoa vanhat; niissä on väliaikaiset lainasaappaat jotka väänsivät jalkani outoon asentoon ja treenataan nykyään oliivikolmipalalla. Full-cheek ei sittenkään ollut niin toimiva mitä ensin kuvittelin.

Kaikista hankalinta on ollut myöntää itselleen, että en kykene olemaan niin aktiviinen bloggaaja mitä haluaisin. Nyt olen päässyt mielenrauhaan asian suhteen. Ei minulla ole oikeasti niin paljon tarjottavaa, että kokisin aktiivisemman bloggaauksen tuottavan mitään suurta hyötyä kellekään. Olen myös ymmärtänyt sen, etten bloggaamista kokonaan halua lopettaa. Tämä pieni tauko on opettanut minulle sen, että blogata voi myös vähän harvemmin ilman mitään katastrofia. Olen siis vihdoin ymmärtänyt ettei minulla ole mitään velvollisuuksia bloggaamisen suhteen. Esseet täytyy palauttaa ylihuomenna, mutta blogipostauksen voin julkaista vaikka viikon päästä.

Kuulumisia sen verran, että ratsastan nyt paljon ajallisesti pitkiä ratsastuksia. Melko poikkeuksetta jokainen oma ratsastuskertani on yli tunnin, josta tosin alku- ja loppuverkat vie puolet. Teen paljon yksinkertaisia pitkiä treenijaksoja joiden väliin sitten intensiivisiä mutta lyhyitä haastavempia tehtäviä. Tärkeimpänä ehkä se, etten jää haahuilemaan missään vaiheessa. Saatetaan tehdä monta yksinkertaista kolmikaarista putkeen, niin kauan oikeastaan, että taivutus vaihtuu sujuvasti niskan pysyessä stabiilina. Välikäyntien jälkeen intensiivisesti laukassa avoa pitkä sivu, josta keskihalkasijalle niin monta laukka-käynti-laukkaa mitä mahtuu ja sama uudestaan. Tässä yhdistyy avossa taivutus ja siirtymisissä ehdoton suoruus.

Tykkään oikeastaan treenata hevosen peruskuntoa. Saadaan pysyä pitkiä aikoja meidän mukavuusalueen sisäpuolella, vain lyhyesti poiketen sen ulkopuolella. Viime valmennuksessa mentiin pitkälle rajan yli, tehden ympyrällä takaosan siirtämistä ulos ja sitten sisälle sulkumaisesti. Arbaleesia oli viime aikoina ollut vähän kuuro pohkeelle, joten pyysin jotain sitä treenaavaa. Oli hyvä idea ottaa gramaanit avuksi, sillä Arbaleesialle oli aluksi todella hankalaa pysyä niskasta alhaalla sille hankalassa liikkeessä. Kannatti ähkiä ja puhertaa puoli tuntia kaukana mukavuusalueelta, sillä saatiinkin hevonen todella kivaksi lopun kolmikaarisiin. Arbaleesia eteni korvat rennosti heiluen, ravi oli upean letkeää ja kulki todella hyvin takajaloista läpi selän kohti tuntumaa.

Tälläistä meille siis; paljon perustreeniä ja stressivapaava bloggaamista.

Videomatskua esteiltä

On se jännä, kuinka pienet asiat kuten estehuovan ja jalustimien vaihto voi tehdä niin suuren eron ratsastukseen.

Olen jo jonkin aikaa sitten vaihtanut esteille flättärin ja jalustimet muovisista Sprengerin turvajalustimiin. Flättärin kanssa jalka pääsee lähemmäs hevosta ja noi jalustimet tuo jalkaan vakautta ja nilkka taipuu paremmin. Katselin ihan hämmästyneenä videolta kuinka jalkani pysyivät paikoillaan vaikka mulla oli vaan kengät. Soubiraceistani nimittäin hajosi vetoketju, taas. Siis en voi käsittää tätä.. Tilasinkin nyt Hollannista uudet saappaat, mutta niitä saan odotella kuukauden päivät.

Arbaleesialla oli talutuspäivän jäljiltä piiikkasen energiaa, mutta tällä kertaa se käytti sen suurimmaksi osaksi ajasta hyödyksi. Laitoin sille martingaalit, koska esteillä on ongelmaksi muodostunut Arbaleesian liika innostuminen ennen estettä -> pää taivaisiin -> selätön hyppy -> päätön pomppiminen esteen jälkeen ties missä ristilaukassa. Martsarit on hellä apu tähän ja vaikka Arbaleesia edelleenkin turhautuu välillä miniristikoihin ja alkaa häsläämään, pysyy se ainakin avuilla. Arbaleesia ei vaan ymmärrä miksi meidän pitää pomppia tälläisiä max 40cm, kun rouvan mielestä luvun voisi kerrata ainakin kahdella. Se ei koskaan ole ollut parhaimmillaan pikkuesteillä, mutta minkäs teet. 

Arbaleesia oli aika hauska ratsastaa, kun energia kerrankin meni hyötykäyttöön eikä pelleilyyn. Se röhki, heilutteli päätään ihan innoissaan ja kuunteli pienimpiäkin apujani (ellei ne ollut hidastavia.. :D). 

Tässä rouva esittelee juuri oppimaansa estehevosen intolaukkaa.

Mulla oli tosiaan kypärässä kiinni meidän uusi GoPro HERO5 kamera. Kyseinen vekotin oli ensimmäistä kertaa pakkauksen ulkopuolella ja sen säätämiseen meni niin tuhottomasti aikaa, että en lopulta ehtinyt montaa hyppyä ottaa. Arbaleesia kuitenkin pääsi ihan kunnolla treeniin, sillä otin paljon laukkaa rennosti eteen esteiden välissä. 

Hyppäsin siis kahta pientä ristikkoa. Yksittäiset esteet on Arbaleesialle hankalia, sillä se ei millään jaksa keskittyä osumaan niille. Tuttuun tapaan suurin ongelma oli pitkällä lähestymisellä paikan löytäminen. Mulla on paha tapa ajatella taakse kun askel ei näytä osuvan, kun oikeasti pitäisi miettiä eteen.

Tyyli oli vapaa, mutta ainakin Arbaleesia näytti olevan hauskaa joka on pääasia. Tein lyhyen videon tuosta GoPro materiaalista ja sitten iskä kuvasi myös maasta. Lopussa vierekkäin molemmat. Meinasin ensin jättää videoon äänet, mutta en lopulta kehdannut jättää kuin viimeseen pätkään, joka oli samalla viimeinen hyppy. Mä nimittäin puhun Arbaleesialle ku mikäkin papupata. Välillä oikein hävettää ratsastaa jonku kanssa samaan aikaan, kun oikeasti pölötän siellä selässä. Ratsastan muutenkin paljon ääniavuilla; kiitän, ohjaan, torun, hou ja hop kuuluvat perussanastoon ja esimerkiksi vaihto jonka jätinkin loppuun. Olen todennut, että ääniavut yhdessä istunnan kanssa tuottavat parhaan lopputuloksen, joten niitähän sitten käytetään. Vaikka vähän nolottaakin.

Herkkäsuisen kuolaintestailuja

Arbaleesia on aina ollut suustaan vaikea. Viisivuotiaan Viron suoraan-laitumelta-tuonnin pahat sudenhampaat ja hoitamattomat hammaspiikit yhdistettynä kaahottavaan kädellä roikkumiseen ei ollut ehkä se paras startti ratsu-uraan. Nytemmin suu on tietysti kunnossa, mutta menneisyydestä muistuttaa edelleen oikean puolen liikaliha poskessa, joka onneksi on koko ajan (hitaasti) pienemään päin. Jos ette tienneet, niin tämä aiheuttaa ratsastuksessa lähinnä sen, ettei Arbaleesia reagoi oikeaan ohjaan yhtä herkästi kuin vasempaan.

Arbaleesia on siis todella herkkis suustaan. Ihan mikä tahansa kuolain ei rouvalle kelpaa. Mentiin vuosia erilaisilla kolmipaloilla, mutta se on omaan ja Arbaleesian makuun turhan elävä. Siiryttiin siitä suoraan muovikuolaimeen, joka toimi pitkään todella hyvin, kunnes eräänä päivä ei vaan enää. Nivel on tällä hetkellä osoittautunut todella kivaksi kuolaimeksi. Siihen Arbaleesia uskaltaa tukeutua ja kuolaintuntuma on juuri sopiva: tuella, kevyt ja tasainen. Tietysti ratsastaja tarjoaa sen kuolaintuntuman hevoselle, mutta asioita auttaa kummasti jos hevonen uskaltaa tukeutua kuolaimeen :D

Sain viime viikolla kaverilta mahdollisuuden testata parit kuolaimet mihin olen pitkään halunnut tutustua, joten olihan sitä pakko. Testiin tarttuikin kaksi kuolainta: full-cheek ja baucher, molemmat nivelenä. Alla rehellinen kuvapari, eiköhän siitä jo näe kummasta kuolaimesta me pidettiin enemmän. Kaapissa odottaa vielä oliivi-kolmipala jota haluisin myös testata joku päivä. Ei pienestä kartoittamisesta mitään haittaa ole!

Baucher oli jotain aivan kamalaa. Ravi oli sellaista, etten uskaltanut edes katsoa kuvia siitä. Laukassa en pystynyt istumaan kunnolla satulaan kun Arbaleesia jäi laukkaamaan selättömänä tönkkölaukkaa. Arvelinkin vähän, ettei Arbaleesia tykkää yhtään baucherin kiinteästä vipuvaikutuksesta. En tosin ajatellut, että tuo pieni vipu tekee kuolaimesta niinkin kovan.

Full-cheek taas oli jännä. Otin sen nyt pidempään testiin, sillä parin kerran jälkeen en vieläkään ole ihan varma siitä.

Olin aluksi todella hämmentynyt, koska kuolain ei liiku siellä suussa oikeastaan mihinkään. Joku saattaa ajatella, että hevosen suu tuntuu tuon kanssa kiveltä, mutta itse oikeastaan nautin siitä tunteesta kun ohjien päässä ei tapahdu mitään ylimääräistä. Olen niin tottunut, että Arbaleesia mutustelee, venyttelee leukojaan ja yleisesti on vähän liiankin aktiivinen suunsa kanssa. Tällä kuolaimella täytyy vaan muistaa pitää se ohjastuntuma tasaisena, ettei ohjat löysty liikaakin jolloin hellistäkin ohjasotteista tulee nykiviä. Arbaleesia jää nimittäin tällä helposti vähän turhan tyhjäksi edestä, meille molemmille sopii parhaiten hieman ehkä normaalia tukevampi tuntuma. Tämä on se syy miksi en oikein osaa sanoa mielipidettäni kuolaimesta. Toisaalta, tämä on hyvä kuolain opettamaan mulle ja hevoselle sen oikean balanssin löytämistä. Ei liikaa, ei liian vähän.

Ollaan pidetty nyt vähän taukoa vakavista koulutreeneistä. Sen sijaan ollaan menty paljon puomeja ja maastoiltu. Arbaleesia on saanut tämän ja kylmien ilmojen myötä vähän uutta draivia ja energiaa on ollut ehkä turhankin paljon. Eilen Arbaleesian keskittyminen oli oikeasti ihan nolla, sillä lehtipuhaltimen tuijottelu kiinnosti rouvaa paljon enemmän kuin apujen kuuntelu :D

Kuten jo pari postausta sitten mainitsin, ollaan me hyvässä paikassa just nyt. Kaikki vaan tuntuu niin hyvältä kun kisakauden stressi on ohi ja voidaan keskittyä ihan rehellisesti ratsukon parantamiseen, uusien asioiden oppimiseen, sekä jo opittujen hiomiseen. Tällä hetkellä ratsastus ja tallille meno on yhtä hymyä ja niinhän sen kuuluukin olla! Eräänä päivänä mua oikein surutti kun piti lopettaa ratsastus, oisin voinut jatkaa vaikka pari tuntia :D

Joskus pitää osata luovuttaa

Hyvät tukijoukot on kisaajan tärkein varuste. Ilman äitiä kuskaamassa hevosta, iskää kuvaamassa ja valmentajaa neuvomassa ei kisaamisesta tulisi yhtään mitään. Tai no, se olisi huomattavasti hankalempaa ;) Joskus on vielä niitä luksuspäiviä kun saan hevosenhoitajankin mukaan.

Hyvät tukijoukot tunnistaa muuten ensikädessä siitä, että vaikka prinsessakisaaja nipottaa ja tiuskii ties mistä, pyörittää taustatukija vain silmiään ja tekee pyydetyn mutistellen jotain kisastressistä. En mielestäni stressaa kisaamista se suuremmin, mutta pieni jännitys on tervettä ja aina vikassa kurvissa ennen kisapaikkaa vatsa heittää pari volttia. Kuitenkin itse suorituksen lähestyessä olen tyyni.

Sitä on itse kuitenkin hirveän vaikea sanoa, että jännittääkö sitä suoritusta kuitenkin vähän. Vain sen verran, että hevonen sen huomaa, vaikka ei itse sitä tekisikään. Tätä olen miettinyt viime päivinä Wiknerin kisojen jälkeen. Arbaleesia oli siellä verkassa taas upea, mutta itse suoritus oli kuin aikamatka menneisyyteen. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, Arbaleesia jotenkin lukittautuu heti valkoisten aitojen sisäpuolella ja siitä tulee todella kova ratsastaa. Kaikki se verkassa ihailtu letkeys ja rentous katoaa.

Mulla oli tällä kertaa valmentaja mukana auttamassa ja saatiin Arbaleesia todella kivasti prepattua. Valmentajakin totesi sitten kisasuorituksen jälkeen, että radalle siirtyessä tapahtuu jotain. Ratsastan kuulemma hyvin, en mitenkään poikkeavasti verkasta, enkä luovuta vaikka hevonen ei ole parhaimmillaan. Jotakin siinä vaan silti tapahtuu. 

Tämä voi johtua siitä, että itse jotenkin huomaamattani paineistan hevosta. Varsinkin kun saatiin todella vähän aika kiertää rataa. Ehdin juuri kävelemään tuomaripäähän kunnes pilli jo vihelsi, tuomari taisi unohtaa säännöissä lukevan 90sek + 45sek itse suorituksen aloittamiseen. Samainen tuomari muuten antoi meille pari kisaa sitten 6% vähemmän kuin toinen, jes.. Välillä tää kouluratsastus ärsyttää kun se on nin tuomarista kiinni! Näin ei pitäisi todellakaan olla, mutta valitettavasti tämä on loppupeleissä subjektiivinen arvostelulaji. Esteillä on niin paljon helpompaa kun siellä sua arvioi useimmiten aika. Olit nopea tai et ollut, toit hevosen oikeaan ponnistuspaikkaan tai et, piste. Arbaleesia oli siis ihan paniikissa alkulinjalla kohti tuomaria, joka aivan varmasti söi hevosia lounaaksi. Saattaa olla, että jäin siitä jotenkin varuilleen loppuradaksi.

Toinen mahdollisuus on, ettei Arbaleesia yksinkertaisesti enää halua. Alkukaudesta hätyyteltiin 70% (okei, oli lepsuja tuomareita), ja nyt jäätiin taas alle 60%. Ehkä tämä on rouvan tapa näyttää, että jos sitten ensi kaudella kävästäis vaan parissa karkeloissa jookosta. Arbaleesia oli kyllä alkukaudestakin aina radalla jotenkin huonompi kuin verkassa, joten pelkästään tästä se ei voi johtua.

Todennäkösintä on se, että ongelma on kaikkien edellä mainittujen summa. Meidän kisakausi on tältä erää nyt ohi, joulukuussa harkitsen vielä seuramestaruuksia jos fiilis on hyvä. Ensi kaudella käydään ehkä parit kiinnostavat kisat, mutta tästä lähtien treenataan kyllä enemmän omaksi iloksi. Ei ole järkeä mennä stressaaaman meidän eläkeläistä, kun jokin valkoisissa aidoissa selkeästi vähän mättää. Joskus pitää luopua kunnianhimosta ja osaa olla luovuttaja – joskus on olla voittaja luovuttamalla.

Mainittakoon loppuun vielä, että jännityksen ja oudon fiiliksen lomasta löytyi paljon hyviä hetkiä, oltiinkin ensimmäisiä ei-sijoittuneita. Paperissa oli seiskoja, mutta valitettavasti alapisteet laski prosentteja. Kuuliaisuudesta ja letkeydestä rokotettiin reippaasti, kun rouva oli niin lukossa. Hankalat takaosakäännökset sujuivat kuitenkin yllättäen hyvin ja pohkeenväistöt kulkivat kerrankin sekä sivulle, että eteen. Kyllä se rouva osaa, mutta kertoo nyt selkeästi, että hänelle riittää nyt hetkeksi valkoiset aidat. Ollaan keskitytty sen sijaan viime päivät maastossa kiitolaukkailuun ja esteilyyn ;)

Hevosen omistajuuden paras puoli

Useimmiten oma hevonen aiheuttaa enemmän huolta kuin onnea. Tyypillinen hevosenomistaja maalailee heti kauhukuvia murtuneesta jalasta, kun kyse on hokin aiheuttamasta pienestä vekistä, tai jos hevonen joku päivä lepuuttaa vasenta jalkaa minuutin pidempään kuin oikeaa, lähdetään heti miettimään onko jossain vikaa. Kaikki tämä, koska ollaan huolissaan. Koska rakastaa harrastuskumppaniaan ja haluaa sen voivan hyvin. Mitä Kyrakin Hippoksessa kirjoitti; ollaan tultu pitkä matka 70-luvulta nykyaikaan. Nykyään hevosia halutaan hoitaa parhain mahdollisin menetelmin. Ne eivät ole välineitä, vaan kumppaneita.

Vaikka hevosen omistajuuteen kuuluu paljon huolta ja kärsimystä, milloin menetettyjä yöunia ja milloin satojen eurojen yllättäviä laskuja, niin on se kaikki lopulta sen arvoista. Koin olevani erityisen etuoikeutettu kun lauantai-iltana, äkillisen tylsyyden iskemänä päätin lähteä tallille moikkaamaan Arbaleesiaa. Tunne, että saattaisin saada aikaan jotain hyvää sai minut ajamaan parin minuutin matkan tallille. Arbaleesia hörisi kävellessäni sen karsinan luo ja pienen rapsutteluhetken jälkeen solariumin lämmön alla lähdin sen kanssa kävelylle. Otin höpsöjä kuvia ja suukotin rouvan silkinpehmeää turpaa. Olin onnellinen.

Juoksentelin rouvan kanssa ympäri kenttää puomien yli, nauroin ja hymyilin. Aurinko laski kauniin purppuran ja vaaleanpunaisen sävyissä edessämme. Ihailtiin sitä hetki ja rutistin Arbaleesian kaulaa. Rouva tökkäsi minua turvallaan. Olin onnellinen.

Hetken leikkimielisen juoksentelun jälkeen päästin Arbaleesian vapaaksi kentälle. Se käveli ympärinsä ja otti pari laiskaa raviaskelta kunnes pysähtyi ruohotupsun ääreen. Tyypillinen Arbaleesia, mietin. Olin onnellinen, koska tunsin oloni kotoisaksi. Tänne mä kuulun, täällä mun kuuluu olla. Rouva näytti niin onnelliselta. Vaikka hevonen ei hymyile, niin sen hymy tarttui minuun.

Parhaat hetket oman hevosen kanssa ovat niitä, kun katsot hevostasi sydänsilmin hymy naamalla ja tunnet välisen luottamuksenne, kuin voisit käsin kosketella sitä. Kun tiedät, että tämä hetki juuri tässä on se missä minun kuuluu olla. Kun et voi kuvailla hetkeä muulla kuin sanalla onnellisuus.

Älä anna elämän lipua sormien välistä

Odotin aamulla unettoman yön jälkeen auringonnousua ja sen tuomaa valoa. Pimeyden väistyessä horisontin takaa kajastavan valon edestä lähdin koiran kanssa ulos luontoon. Kaukaiset aamuruuhkien äänet, linnun laulu ja satunnainen oksan rasahdus veivät mennessään kaiken negatiivisen päästäni. Nalle oli tietysti yhtä iloinen kuin aina, singoten hajusta toiseen, piristäen omaakin väsynyttä mielialaani. Nautin täysin siemauksin aamuauringon lämmöstä ja ruskan kauneudesta. Luonto on uskomaton asia, ainakin minulle. Siellä mieli lepää, mutta myös herää – aina välillä sitä muistaa kuinka onnekas onkaan. Arjessa on niin paljon pieniä asioita, joita ei muista arvostaa tarpeeksi.

“Forget yesterday - it has already forgotten you. Don't sweat tomorrow - you haven't even met. Instead, open your eyes and your heart to a truly precious gift - today.”

“Be thankful for what you have; you'll end up having more. If you concentrate on what you don't have, you will never, ever have enough.”

“To get the full value of joy you must have someone to divide it with.” 

Meillä on just nyt kaikki hyvin

Mulla oli julkaisulistalla seuraavana postaus blogini tulevaisuuden suhteen, mutta päätinkin hetkellisen inspiraation löytyessä kirjoittaa tämän postauksen. Pakkohan sitä kuulumisia on jakaa, kun menee hyvin!

Meillä oli tänään eka valmennus pariin viikkoon ja olikin jo aika, sillä huomenna on kotikisat Wiknerillä. Arbaleesia on ollut todella kiva koko viikon ja eilisen hieronnan jälkeen Arbaleesia oli tänään niiiiin letkeä ja easy-going.

Vaihdettiin katastrofikisojen jälkeen kuolain niveleen. Samaiseen 14 vuotta vanhaan niveleen, joka Arbaleesian suussa oli sen oppiessa ratsastuksen saloja. Jännä juttu, sillä kaikki tottelemattomuusongelmamme katosivat kuin tuhka tuuleen näinkin yksinkertaisella muutoksella. Se selkeästi luottaa tuohon kuolaimeen ja oma käteni on vihdoinkin! oppinut olemaan tasainen. Olen päässyt pois lähes kokonaan siitä pahasta tavasta irrotella oikealla ohjalla ja sen kautta meidän vasen kierros on parantunut huimasti, kun käytän ulko-ohjaa sisäohjan sijaan. Suora kuolain kun sallii tuollaiset toispuoleiset ohjasotteet, mutta nivelellä et saa mitään muuta aikaiseksi kuin kuolaimen joka tursuaa toiselta puolelta ulos.

Koska lupasin itselleni, etten enää toista itseäni niin en kerro sen kummemmin valmennuksesta. Harjoiteltiin sitä liiankin tuttua HeA:1-ohjelmaa ja yritettiin saada Arbaleesia pois ennakoimasta. Osataan nimittäin molemmat tuo ohjelma pikkasen liian hyvin...

Harjoiteltiin erityisesti suoruutta ja tasaisuutta keskilinjalla, vaikka todettiinkin lopulta ettei se harjoittelua kamalasti vaadi. Arbaleesian yksi bravuureja on sen suoruus, kypäräni voisi ottaa rouvasta mallia :D

Saatiin todella paljon kehuja. Ollaan saatu ihan uusi draivi päälle ja oma ratsastukseni menee jatkuvasti parempaan suuntaan. Istun taas suorassa, pohkeet halaa hevosta ja käden&pohkeiden käyttö on kevyttä mutta tarvittaessa rohkeasti korjaavaa. Koko hevonen ja sen ratsastettavuus on muuttunut näiden parin viikon aikana reilusti parempaan suuntaan. Se on kerryttänyt taas huikeasti lihasta ja sen minkä olen erityisesti huomannut on rouvan kunnon kohoaminen. Se jaksaa 60min valmennuksen ilman minkäänlaista vaikeutta ja on seuraavanakin päivänä ihan menossa. Se ei oikeastaan saa nykyään edes vapaapäiviä, vaan niiden sijasta se pääsee maastokävelylle. Samoin kunnon kohoamisen myötä voima on kasvanut ja sitä myötä keskisaskellajit sujuvat nykyään koottuna edestä, mutta silti liikkeen venyen. Enää ei tunnu siltä kuin ratsastaisin valtamerilaivaa.

Tätä mä tarkoitan sillä, että uskallan nykyän tehdä reilumpiakin korjauksia, vaikka näyttääkin vähän rumalta. Hetkeä ennen Arbaleesia meinasi juosta päättömänä ties minne, mutta oikea (väistättävä) pohje, oikea ohja ja tasaisen rauhallinen vasen ohja, niin rouva heti asettui aloilleen tekemään upeaa väistöä. Ohjat on ehkä joo vähän sylissä, mutta Arbaleesia kulkee parhaiten vähän pitkällä ohjalla.

Jotenkin tuntuu siltä että kehitys on tällä hetkellä harvinaisen helposti tavoitettavissa, en tiedä johtuuko tämä Arbaleesian onnelisen pyöreästä mahasta ja reilusta heinän määrästä (äiti itkee asiasta joka päivä), omasta parantuneesta ratsastuksesta vaiko kauniista syyssäästä. Anyways, meillä menee just nyt hyvin!